Hiljaisia hetkiä

On aikoja, jolloin elämä ei pyydä meitä tekemään enemmän. Ei ratkaisemaan, ei kiirehtimään, ei selittämään. Vaan pysähtymään.

Viime aikoina olen huomannut, miten paljon merkitystä on pienillä, hiljaisilla hetkillä. Sellaisilla, joihin ei liity mitään suurta päätöstä tai käännekohtaa. Hetkillä, joissa vain ollaan – ja annetaan asioiden olla hetken keskeneräisiä.

Talvinen maisema tekee tämän näkyväksi. Lumi vaimentaa äänet, valo on pehmeää ja aika tuntuu kulkevan toisin. Kun pakkanen kiristyy, puuhella ja leivinuuni vaativat huomiota. Ne rytmittävät päivää lempeästi: lämmitä, odota, anna lämmön levitä.

Siinä on jotain lohdullista.

Kun ei tarvitse tietää vielä

Hiljaisissa hetkissä ei ole vaatimusta tietää, mihin on menossa.
Riittää, että tunnistaa olevansa tässä.

Olen itse elänyt viime aikoina paljon tässä kohdassa. En suuren muutoksen keskellä, vaan sen reunalla. Siellä, missä mikään ei huuda, mutta jokin silti liikkuu.

Pientä elämää lähellä

Yllättäen tähän hiljaisuuteen on tullut myös kolme pientä elämää.
Villikissat, jotka syntyivät maapaikkani navettaan ja joita olen vähitellen kesyttänyt. Ne eivät ole sylikissoja, eivätkä ehkä koskaan täysin kesyjä – mutta ne ovat läsnä.

Kissat elävät hetkessä tavalla, joka opettaa ilman sanoja. Ne pysähtyvät, tarkkailevat, lepäävät auringossa tai katoavat hetkeksi omille poluilleen. Niiden kanssa ei voi kiirehtiä – eikä tarvitse. Ne eivät kanna mukanaan menneitä eivätkä murehdi tulevaa. Kaikki tapahtuu nyt – ja sitten se on ohi. Ehkä juuri siksi niiden seurassa on niin helppo hengittää.

Ne ovat tuoneet arkeen jotain hyvin yksinkertaista ja hyvää.

Rauha ei tule itsestään

Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita, että pysähtyminen olisi minulle aina helppoa. Olen luonteeltani puuhakas, ja mieli keksii helposti asioita, joita voisi vielä tehdä. Välillä tuntuu, että pitäisi edetä, suunnitella, ratkaista. Ehkä juuri siksi nämä hiljaiset hetket ovat minulle niin tärkeitä – ne eivät synny itsestään, vaan vaativat pientä sisäistä työstämistä.

Juttelin tästä hiljattain yhden ystäväni kanssa. Hän kysyi, olenko löytänyt sisäistä rauhaa. Vastasin, että kyllä olen. Hän ihmetteli sitä, koska ei itse tunnu löytävän rauhaa, vaikka haluaisi. Se pysäytti minutkin – ehkä sisäinen rauha ei olekaan valmis tila, vaan jotain, johon palaan yhä uudelleen.

Arjen pieni valo

Hiljaisuus ei ole tyhjyyttä.
Se on täynnä pieniä asioita: valoa lumella, kuumaa juomaa kylmässä ilmassa, rutiineja jotka pitävät maassa. Ja joskus myös tassunjälkiä hangessa.

Ehkä juuri nyt ei ole aika ottaa suuria askelia.
Ehkä riittää, että huomaa nämä hetket – ja antaa niiden tehdä työnsä.

Uskon, että moni elää juuri nyt samankaltaisessa vaiheessa.

Joskus elämä ei pyydä meitä eteenpäin.
Joskus se pyytää vain olemaan.